Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !

Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025


Kanteletar seppelöi Väinämöisen. Kansa kohottaa laulajalle käsiään. Paimensoittoa raikuu. Kuulehan, Kalevan urho! En ole moista ennen kuullut. Tämä on suuri Suomen juhla Eikä heimojen pitoja: Sinun maasi on minunkin, Siskot, veljethän olemme! Siksi leivänkin ja'amme, Onnen kaiken Kuunnelkaamme! Hyvät haltiat heräävät, Salaperäisesti. Irti pääsevät pahatkin. Metsät kiehuvat mesiä, Salaperäisesti.

Välistä rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen viikatetta.

Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!" Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen. Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi.

Se oli Kalevalan kulttuuria, se oli Väinämöisen aikoja. Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui toisia kansoja. Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa hajosi.

Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden hän Lemminkäinen ei osannut sitä pitää.

Siinä virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: "Mont' olen syönyt, monta juonut, tuhonnut tuhatlukuja; moint' en vielä konsa syönyt, kuin söin vanhan Väinämöisen! Hyvin laait tultuasi, teet paremmin, kun paloat." Siitä Antero Vipunen irvisti ikeniänsä, avoi suunsa suuremmaksi, leukapielensä levitti.

Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta, vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa annettu, ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus, jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa inhimillisen Väinämöisen välityksellä.

Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosijat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Va'on pitkän pientarelle; Ehtis maahan siemenkylvö, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.

Mutta sanoivatpa silloin ihmiset: Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet, Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika; Joku siin' on tenho, lumovainen taika. Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen On vanhan Väinämöisen luote oiva, Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen, Mut sana valtava ja paljon voiva.

Ajoi päivän, ajoi toisen, kohta kolmannen ajavi; jo päivänä kolmantena yllättävi Väinämöisen. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme, kiistoin käynemme kosissa: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän."

Päivän Sana

merilinnan

Muut Etsivät