Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 7. syyskuuta 2025
Ne tahtovat anastaa aittani mun Ja mun saunani raunioks raastaa, Ne uhmaavat viedä mun poikani pois Ja heponi ainoan haasta: Ja heittää pirttini kylmilleen ... Ja jättää auki sen uksen ... Ja ryöstää seinältä kanteleen ... Ja hyllyltä katkismuksen, Ne tahtovat muuttaa ja musertaa, Mitä kalleinta kasvatti synnyinmaa.
Liekkuu vielä viime loimu: yksinäisen rinnan riemu. Autuaampi yössä yksin kuin on auringossa kaksin. Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka niinkuin rauta. Astuu rumuus alle orren, pimeys päähän päreenkarren. Ilma täyttyy inhuudesta, rinta varhaisvanhuudesta. Painuu pää jo polven varaan, sortuu kaikki kaunis soraan.
Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan. »Saattaako setä sanoa miks nämä minulle luotu?» Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivutse: »Ohoh sinua kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!» Sanoi seppo Ilmarinen: »Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä, enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle saattaisko setä sanoa?» Vaari vastahan vihelsi: »Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen!
Ja palasi takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta. Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä vienosti alas ja virkahtivat surumielin: Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.
Kohta jo kansaki parveutui, sapel'-urhoa kaksi Kiinni mun otti ja vei läpi räyhäävän väkijoukon Pitkin tietä, ja vankeuteen mun pistivät oitis. Kunpa ma taakseni sulkeuvan näin vankilan uksen, Murhe jo mieleni murs', ja ma vaivuin heltyen itkuun, Muistaen, kuinka ma näet elin ennen kunniakasna, Muistaen, kuin piti nyt, päin harmennein, kera vankein Vankina olla, ja valkeudest' en riemuta saisi.
Pyydän yhden päivän armon, yhden viikon, yhden vuoden." Nyykähtivät päät pyhäiset. Kuolo kummasti hymyili: "Ei miestä väkisin viedä, saati veikkoa jumalten: On aika odotellani." Astui jo tuvasta Tuoni, painoi kiinni pirtin uksen; hengähti isäntä itse, hengähtivät vierahatkin.
Kerran heleällä heinäkuulla, kun aurinko oli mennyt metsän taa ja Kuikkalampi kajasti utuisena valkeassa, hämäräisessä yössä, kuuli Jaana aitassaan hiljaisen koputuksen seinän takaa. Hän nousi ja avasi oven, arvellen että se oli joku hänen kotiväestään. Se oli Heikki Kontio. Hän pujahti sukkelasti sisälle ja Jaana sulki yhtä nopeasti aitan uksen.
Päivän Sana
Muut Etsivät