United States or Lesotho ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää Hän yksin on!
Ja tällaista sitä sitten tuli: "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.
Te kädet armaat, kerran kuoltuani mun silmäni te uneen sulkekaa! Sa soihtu, kauas kaaokseen sun viemme päällä päämme. Päin astumme me pimeyteen ja tyhjyyden me näämme. Mut vanan jätät välkkyvän, miss', soihtu, auot yötä. Hän näkee meitä enemmän, ken seuraa meidän myötä. Hän näkee valon edessään, mit' emme koskaan nää me, tien löytää yönsä hämärään, me tietä vaille jäämme.
Yhdessä käyös sa kanssani tyhjää ja kuoloa kohti, hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan. Viisaamp' oot sa kuin kirjat ja ihmisten naurava seura, ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut. Ihmisten keskeltä, maailman keskeltä, keskeltä harhain luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas. Tyhjyyden kellot kun kerran tiellämme vastahan soittaa, lempeä seurassas on syli kuoleman yön.
Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi, nytkin parhaillaan, kun hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa niin miksi nytkin samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo tyynet, kuihtuneet kasvot?
Tuota kuivaa, vaiteliasta lakimiestä pidätettiin halusta, kun hilpeämmät ja puheliaammat vieraat jo olivat kynnyksellä; hänen vaatimattomassa seurassaan istumisesta pidettiin: se oli kuin jonkunlainen valmistautuminen yksinäisyyteen, ja hänen sisältörikkaassa hiljaisuudessaan mielellään lepäsi meluisan iloisuuden ponnistelevan tyhjyyden jälkeen.
Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt. Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei näyttänyt hänestä mahdottomalta.
Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa? Toisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin ihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi tyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana hetkenä!
Sitten hän painoi kätensä ohimojaan vastaan, väänteli niinkuin ihminen, jonka sisään on pistetty terävä tikari, ja rupesi käheällä, oudolla äänellä toistelemaan: "Uskon! uskon!... Kristus! ihmettä!!" Hän ei edes tuntenut, että Petronius samassa peitti hänen päänsä togalla. Hän luuli kuoleman tai tuskan sumentaneen silmänsä. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Hirveä tyhjyyden tunne oli vallannut hänet.
Ainoastansa tyhjyyden kuori hajoaa paljaan voimallisuuden edessä. Jos Enon opetuksesi olisivat minun käsissäni, niin mukailematta Huvitusta Luomisen töistä luulisin sen ainakin saavani semmoiseksi, ettei mielenmittauksemme hampaat siihen ensinkään pystyisi. Mutta nyt loppuu aika tuossa paikassa. Kirjoita veikkonen taaskin veljellesi Europaeukselle. Helsingissä 7 kesäk. 1852. Suometar 1853, n. 47.