Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. lokakuuta 2025
Löfving. Mitä tuo tähän kuuluu? Sprengtport. Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä puolestani säälin häntä. Löfving. Sääliä tuommoista!
Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän talonpojistamme: »Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi tulee.» Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: »Erämaita on Ruotsilla vara menettääkin. Menköön Suomi!» Rouva. Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea, kipeä, Vilho! Sprengtport. Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei voi välttää. Aina samaa uudestaan.
Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän vankalla äänellä lisäsi: Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu. Minulle voitte puhua avonaisesti.
Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten luki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: Sprengtport on saapunut Marttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty Pietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan lausuttu.
Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä. Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. Kuka olisi voinut semmoista ajatella? Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle.
Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta, antaaksensa tilaa ilmoitetulle. Sprengtport vavahti: olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.
He olivat jo istuutuneet. Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen. Maria. Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos! Hän ojensi hänelle kätensä. Attila.
Ja missä muinoin vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta. Sprengtport. Mitä tuo tähän kuuluu? Attila. Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.
Martti kohotti silmänsä: Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä teen kaikki jälleen hyväksi. Suokoon Jumala että sen voisit. Hetkisen äänettömyys seurasi. Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport. Martti nousi. Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.
Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen ryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös jonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden äkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria Sprengtport, majurin tytär edellisestä naimisesta, oli kaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö.
Päivän Sana
Muut Etsivät