Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. kesäkuuta 2025
Otaksuvatko he näitä joksikin toisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että toinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan sielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo toinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett'ei sen sisässäkään ole toista sointua?"
"Mutta eikö ole luontonsa mukaan jokainen sointu siinä määrässä sointua, missä määrässä se on soinnutettu?" "En käsitä", sanoi hän.
Mut kukkien alla on aalto niin musta ja mutainen. Sun äänesi milloin se säteilee kuin kirkkahan kiteen särmä ja milloin se haavehin hälvenee kuin nukkuvan nurmen härmä. Sen sointua kuulin ma kummaksein ja se syömeni pohjakan syöpyi, se tuskalla täytti mun tuntehein ja unteni vieraaks yöpyi.
»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka», sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.» »Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia vähäisen taitoni apua.
"Omituinen kotipaikan valinta, eikö niin?" sanoi isäntäni ikäänkuin vastaukseksi minun ajatuksilleni. "Ja kumminkin viihdymme täällä hyvin, vai kuinka, Beryl?" "Kyllä, hyvin viihdymme", vastasi tyttö, mutta sanoilla ei ollut vakuuttavaa sointua. "Minä pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", sanoi Stapleton.
Siihen vastaan ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja hänen äänensä sai akateemista sointua että kaikki tämä toiminta, kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä täysin tyydytä. Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja harrastetaan.
Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa, kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut, kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan.
"Ja kuitenkin", sanoi Sokrates, "pitäisi semmoisen puheen, joka sointua koskee, sen, jos minkään, sointuman." "Pitäisipä kyllä" sanoi Simmias. "Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu", sanoi hän, "mutta mietipäs nyt: kummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista, vai senkö, että sielu on sointua?" "Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin", vastasi hän.
"Ja koska sielu luonnoltaan on senkaltainen, niin eihän se voi suuremmassa määrässä olla osallisena epä-soinnusta eikä soinnusta?" "Ei suinkaan." "Ja jos näin on laita, onko silloin toinen sielu enemmin osallinen paheesta taikka hyveestä kuin toinen, jos muutoin pahe on epä-sointua, hyve sointua?" "Eipä suinkaan."
Me puhelimme paljon minkä niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee. Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan muulloin.
Päivän Sana
Muut Etsivät