Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. heinäkuuta 2025
Kreivi oli liian onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan iloisina, veitikkamaisina.
Sitten suuteli hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa. Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan kreivin tilaa.
Se rakkaus se ajoi hänet Nürnbergiin Martti mestarin taloon, ja maalarien kilpailulla tarkoitti hän ainoastaan heitä kumpaakin ja kauniin Roosan kosimista.
Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa, jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla.
Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea, kun hän vastasi: "Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?" "Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi tietää, koska".
Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli?
No, ethän sinä vastaa, herra kreivi?" Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää muotoansa. "Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua nuhtelevan". Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut.
Kasvojensa muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä toistamiseen täyttäessä.
Minäkö olin onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?" Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa.
Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli ympäri; vuode oli koskematta. Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla. Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan, asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.
Päivän Sana
Muut Etsivät