Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. toukokuuta 2025
Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.
Hyvästi nyt, eloni, Ilot, leikit, nuo Lapsuuden unelmani! Kaikk' on mennyt tuo. Jälellä mull' ompi vain Kuolon kolkko tie, Sinne haava rinnassaan Nyt jo minut vie! Yksin hauta enää voi Mua lohduttaa; Kohta kello kalman soi, kuolo kolkuttaa. *Tyttöjä, Poikia, Vouti, Juhana, Roponen, Kipuna, Kosmin, Pekko.* *Laulu 14.* Tytöt. Tulkaatte, tytöt, kokohon! Aamusta jo alkakaamme.
»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.» Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä.
Mutta kun matami kerran oli johdattanut heidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka kylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin: »Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos muuten sopii.» »Laitikkalassa syötämme», sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin, kunnes jouduttiin Laitikkalaan.
Mitä Iiri sitte huoli matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän sai osakseen matamin luona. »Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko. »En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»
Kerran kuitenkin hän ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla: »Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan yhden kerran vain» mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä sopukasta ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän havaitsi enimmän huomatuksi.
Hämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä koskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt, että tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko, oman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: »Sinä varmaankin erehdyt. Olenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua kalleimpana ystävänäsi pitänyt.
Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä», vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti, jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka haaralle sekä palasi sitte saliin.
Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen, jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua: »Mä asun mökkisessä vaan, ei oo se suuri ko'oltaan, ei loistoisa, tok' elän siellä mä aina, aina ilomiellä.
Hm tässä, Pekko, minä siis esitän sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään nähnyt, vai kuinka?» »En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia sanoi hän niitten olevan kovin hyviä. »Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.
Päivän Sana
Muut Etsivät