Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Sittenkuin villit olivat suostuneet Stanleyn pyyntöön saada ruokavaroja seuraavana päivänä, soutivat he pois molemmissa kanooteissaan; kaksi tahi kolme näiden miehistöstä nauroi röyhkeästi. Seuraavana päivänä lähestyi rohkeasti ja vaativin tavoin eräs toinen kanootti, joka sisälsi viisitoista miestä. Kysyttiin heiltä, oliko heillä mitään kaupaksi olevia ruokavaroja mukanaan.
Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä, samassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän vedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan järkiymmärrykseen? Ei suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen.
"Mutta et sinäkään ensin ole juuri lempeästi ja sopivasti häntä kohdellut," Lysias sanoi, "eikä se ollut viisaasti tehty." "Viisi siitä, oliko se viisaasti!" Roomalainen kiivastuen huudahti. "Hän on konna.
Mataran mummo astui tupaan, teki hyvän illan ja alkoi riisuutua. Isä meni suoraan saunaan. »Kauanpa siellä viivyttiin?» sanoi kummi kätkyen luota. »Kauanpa kauan!» vastasi Mataran mummo. »Oliko tuolla väkeä?» »Olihan tuolla joutilasta kuin helluntain epistolassa», vastasi Matara. »No, Pietinen taisi vapaaksi päästä?» kysyi kummi. »Vapaaksi pääsi, vapaaksi pääsi!» vastasi Matara.
Anna Liisa oli neuvomassa kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi: Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja seinät noin mustuneet. Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi katsele ... ilman vaan. Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa jollain puhetta jatkaakseen. Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.
Minä rakastin yötä ja päivää myös, nyt rakastan häntä ma vain, hän, hämärän impeni ihmeellinen, niin vieno, mut väistyvä ain. Minä rakastin muita ja itseäin, nyt rakastan häntä mä vain, hän on mulle minä, hän on mulle muu, hän on minun armahain. Se oliko kieli, jok' katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi käännät sä pois? Vai sydämen kielikö ollut se ois?
Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten. Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.
Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös.
Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden: »Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka enin minut eläimestä erottavat. Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen!
Oliko minusta kenellekään mitään iloa tai apua? Enkö tehtäviäni täyttäessäni koettanut täyttää ennen muuta jotakin omaa tyhjyyttäni, josta siitäkin aina pohja paistoi? Jos en tähän asti, niin mitä minä enää tämän jälkeenkään? Haluaisinko enää jatkaa, jos saisinkin, jos joku tulisi ja tahtoisi auttaa minut maihin? Ehkä pakenisin häntä, vapauttajaani, niinkuin hukuttautuja maallevetäjäänsä.
Päivän Sana
Muut Etsivät