Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. kesäkuuta 2025
Historia on unhoituksen suohon upottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet, täydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki istutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka Jumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden kautta. Tätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo edeltäkäsin ennustaneet.
Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia.
Outo hälle ei näät taru tämä; monet istunut pitkät puhteet sen on ääress' Suomen suuri piispa, monet valvonut vaivan yöt, koska löivät omantunnon tuskat, koska mielessä muistot nousi rikoksesta nuoruutensa päiväin, helmasynnistä rakkauden.
Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa? Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa hän.
»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!» Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat.
Heleinä hersyvät, virtoina vierren, jälleen kyynelten yö-syvät lähteet, vierivät virrassa kultaisin helmin muinaisen onneni viimeiset tähteet. Kultaisin helmin, tuikkivin tähdin muistot kalvossa päilyen uivat, kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin, unelmat, jotka jo unhottuivat.
Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava, rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja huolimatta muusta, sai päätökseni voiton.
Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi, että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.
Merikoski, Kainuun poika, suonissaan korven kylmän, mykän veren kantain ikuisuuteen, mereen matkallaan laulaa vasta yli Oulun rantain. Nuori ei hän enää, Sotkamoon kauas nuoruutensa muistot johtaa, miehuutensa Pyhän kuohukkoon, vanhuutensa vasta meren kohtaa. Edessänsä meren ikuisuus, takanansa pitkät päivätyönsä: siitä laulun voima aina uus, siks niin aavistavat päiväns', yönsä.
"Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme toisiamme... Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni riemusta nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ... mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata kantaa.
Päivän Sana
Muut Etsivät