Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. heinäkuuta 2025
Ja tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten korviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset katsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat yhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet mitään. Mutta ei siinä kyllä. Tämä oli vaan ensi askel heillä.
Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli julkisesti puhuttava! Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan, jokainen lause, joka sana! Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin täytyi vain valehdella.
Kun hän ei mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli.
Kuin kedon kukka nuori ootpa vainen, Mi verhostansa vasta puhkeuu, Mut lause kuuluu kolkko, oudonlainen: Pois ruoho kuivuu, kukka lakastuu! Hymyten kukka suukkons' aukaisee, Mut myrskyt joutuu, ne sen raukaisee.
Ensi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli hämillänsä aivan kuin Laurikin. Kuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa. Kauan oli kumpainenkin ääneti. "Mitä ajattelette maisteri?" "Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa." "Mikä niin?" "Tämä": "Kunnia naisten! he kutovat meille Taivahan ruusuja elomme teille."
Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet oli jokaisen silmissä. "On minulla wielä wähän tahdon woimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki, saawuttaakseni yhtä", sanoi Mikko wiimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä tuo Mikon lause sisälsi. "Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit woittajana taistelosta", sanoi hän ja hillitsemätön kyynel=parwi walui hänen kowettuneita kaswojansa alas.
Mutta kävipä miten mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka sisällys oli seuraava: "Hurraa veikko! Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja muut ystäväsi Koivulaan. Pikaisesti ystäväsi Kela." "Kas sehän on selvä lause."
Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea. Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä tarttui irrallinen lause yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota hetki, jolloin sinua kutsun ikävöiden nuoruuden aika onnellinen!»
Sanotaan kyllä, että "taistelu on elämää", mutta tämä lause ei pidä paikkaansa esimerkiksi sotilaihin ja asianajajiin nähden, sillä he ovat lyhytikäiset; ainoastaan papeissa se toteutuu, jotka suurella maltilla taistelevat sielunvihollista vastaan.
Se oli hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti. »Ei pidä sanoa, jollei itse tekisi samoin». »Minä tekisin!» Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia, joille toveruus oli avuista ensimmäinen.
Päivän Sana
Muut Etsivät