United States or Afghanistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos. Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään vanhan miehen niin masentuneena. Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna tuli ja hiipi hiljalleen kaapin luo.
»Kyllikki...?» pyysi hän rukoillen. Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei tiedä mikä hän on. »Kyllikki-rukka...» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan enempää esiin niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Hän keskeytti lauseensa, hän tahtoi häntä kiduttaa. »Mitä hän sanoi ?» kysyi Kyllikki henkeään pidättäen. »Sitä, minkä sinä itsekkin tiedät että sinä olet ollut hänen vaimonsa, vaikka vihkimättä!» Ja Olavi näki tyydytyksekseen kuinka tuo lause iski Kyllikkiin kuin vasama niinkuin tarkotuskin oli. Kyllikki tunsi joka luusolmunsa vapisevan.
Levitti tarjottimelle valkoisen liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi varatun tarjottimen pöydälle: »Hyvältä näyttää!» Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon: »Nyt ne varmaan ovat jo Vääränkorvan käänteessä... Ajavatkohan ne siitä juosten? Kunhan eivät vaan liian kovaan! No, Kyllikki pitää kyllä siitä asiasta huolen...» Olo alkoi tuntua yhä omituisemmalta.
Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa kaikkialla, jokainoassa loukossa. »Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja nousten seisoalleen. Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.
Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa: »Kyllikki, syänkäpyni, Minun maire marjueni, En sua pahoin pitäne: Sylissäni syöessäni, Käsissäni käyessäni!»
»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.» »Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin onnea.» »Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa tämä on meidän ensimäinen kärsimyksemme.» »Johon kaikki särkyi ... kaikki, kaikki!»
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan. Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua tarkastellen.
»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä. »...ja sinä hetkenä sinä syleiletkin heitä ja suutelet heidän huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä kiivaasti irti ja ratketen itkuun. Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu se, joka hiipi kuin kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo mahdolliseksi.» »Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa voimakkaammat kuin kosto.»