United States or Albania ? Vote for the TOP Country of the Week !
PRINSESSA. Ohitse, ystävä, lie kulta-aika; mut uudelleen sen luopi jalous. Jos aatokseni sulle tunnustan: tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi kuvailee meille runoilija, koskaan ei lie se ollut paremmin kuin nytkään. Ja jos se joskus oli, varmaankin se yhä palata voi samanlaisna.
Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen. Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien sisällä.
Ei liene mieleen, että ajat vanhat Viel' haudastansa jälleen kutsutaan Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu Kuin outo kaiho sais jo nousemaan. Se ol'han sentään henkes kulta-aika, Kun paljo toivoo vielä uskalsit, Kun elämältä aatetta sä vaadit, Vaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.
Kun meidän käsky vaikutti kuin taika! Kas sepä vasta oikea kulta-aika! NOUSUKAS. Ei mekään olleet aivan typeröitä, Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä; Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa, Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa. KIRJAILIJA. Luettaneeko enää kirjaakaan, Miss' on ees hiukan sisällystä? En nuorisoa nähnyt konsanaan, Niin nokkelaa ja äkkikystä.
Mull' oli »Gevlen-vaakunaa» ja piippu, merenvahaa; Stool poltti kotitupakkaa, jos puutetta ei pahaa; mut sammal vain, kun sattui niin, niveräpiippuun pistettiin. Oi kulta-aika, autuas kuin lento leikin sulon, kun nuor' on, ylioppilas ja huoli ei toimeentulon, kun viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu!
Silloin meille, kirkon miehet, Kulta-aika sarastaa, Kirkko uhrein kullat ryöstää, Jos ei ryöstä, varastaa!» Näin hän lausui kirkon pylväs, Vei jo maljan huulilleen, Mutta ääntämättä vaipui Hengetönnä tuolilleen. Vuosi vuolas viinin virta, Soittoniekat soittivat: Taashan paavin uskoisille Kulta-a'at koittivat.
Ja mikään ei enää kiihoita, se kuollutt' on. Jos miehet naisen sydämelle arvon sois täyden sekä tahtois tuntea, min armaan aarteen kätkeä voi nainen poveensa uskollista rakkautta; jos muistot hetkein ihanimpien jäis aina sielussanne elämään; jos katsehenne, muulloin selkeä, myös läpi hunnun, jolla meitä vanhuus tai taudit verhoaa, vois tunkea; jos omistus, min tulis rauhoittaa, halua toisen omaan teiss' ei syttäis: kas silloin varmaan päivä kauniimpi ja meidän, naisten, kulta-aika koittais.
Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä katsannolla hovimiehet. "Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy jalo aikakausi.
Se kulta-aika, jota turhaan kaipaa jokainen sydän, minne karkkosi?
Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahain, kun nuor' on ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sain kasvamaan! En tiennyt muiden hädäst', en, ilosta sydän sykki; vahv' olin, punaposkinen, ja kaikki suonet tykki. Niin nuori olin, riehakas, ja ylpeä kuin kuningas.