Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. lokakuuta 2025
Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin. Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi", hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.
Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia, vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä. Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan ukon kuolleen viinaan? Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni.
Mökin isäntä sattui akkunasta katsoessaan hawaitsemaan Jaakon tulon ja sanoi: "mitähän Koskelan Jaakko tänne nyt tulee, eipä häntä ennen ole täällä näkynyt?" Tuon kuultuansa leimahti Maiju tulipunaiseksi, sillä hänen sydämessään oli Jaakko jo kauan maannut rakkaana, waikkei hän ollut sitä tohtinut itselleenkään oikein ajatella, sitä wähemmän muille sanoa.
"Eikö Koskelan Antti ole täällä, ja hän on määrätty viemään minua linnaan. Sanokaa hänelle, että te suostutte täyttämään, mitä minä teidän puolestanne hänelle lupaan, jos hän päästää minun karkaamaan. Minä tunnen hänen". Kapteeni mietti vähän aikaa. "Aika kuluu käsistä. Vastatkaa pian". "Minä lupaan ... mutta miten..."
Kylän wäki ei tuosta muuta tiennyt, kuin että se on "Mökin Maiju", mutta Koskelan Jaakko kyllä tiesi mihin tyttö wielä kerran kelpaisi, jos Jumala sen soisi, waikka se oli wielä salaisena ja kaukaisena toiwona hänen sydämessään, sillä eiwät he olleet wielä toisillensa mitään ilmoittaneet. Aika kului, ja itsekullekin asialle tulee kerran päänsä, niinpä Koskelan Jaakonkin toiweille.
Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin elän. Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta Juhanuksesta alkoi neljäs.
Hän puhui murheelliselle kuulija=joukolle, kuinka hänen mieltänsä painoi kummallinen tunne kymmenen wuotta takaperin tuolla Koskelan häissä ja että liiankin pian, liiankin täydellisesti nyt owat toteutuneet silloin lausumansa sanat. "Jumala on nyt ottanut pois sen, jota me kaikin rakastimme," sanoi hän, "ja tuo tuntuu meistä kowalta ja katkeralta.
"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri, niinkuin kellonheiluri, hihihii!" Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin.
Mikko siinä ei enää viipynyt, vaan lähti kiirehtimään Koskelan kaupunkiin. Matkalle tultuaan hän ajatteli: »Taitaa tuolla muijalla olla huonemieheksi pääsy huonoa, siitä syystä ehkä mielii vastustamaan meidän tuloamme. Mutta kun älynnee olla siivolla, niin kyllä tuossa on tilaa sekä meille että heille.»
"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos, kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee. Hän keisaria tarkoitan luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle matkalle. "Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se olikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan markkinoilla.
Päivän Sana
Muut Etsivät