Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne. Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen. Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy heittää Viijan taakse pantiksi. Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin hevosia. Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla kihlatuksi itsellesi morsiamen.
Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut nukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei ole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla jonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla. Mynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne nimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt soimaan korvissani.
Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: "Kun Jumalaan luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun." Seuraavana päivänä läksin kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain sen myydyksi 35 markalla.
Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani: Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa viemään? Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies, paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta, hattu silmillä.
Oli muuan vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista. Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin kelloani. Kello oli yhdeksän.
Laivoja oli ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin. Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin, oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli nautintoa.
Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen, ja minä päätin ettei mikään este enää saisi estää minua omin silmin näkemästä, kuka tohtori Lienu Oksanen-Pitkänen oli. Otin sanomalehden käsiini ja katsoin missä tohtori Lienu sinä iltana esiintyi. Näin että hänen piti kertoa satu ylioppilastalolla kello 1/2 8. Vilkaisin kelloani. Se oli 7.
Kun se lakkasi, niin jähmistynyt vereni jälleen alkoi käydä lämpimäksi ja minä huusin Stefanoa. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän vakuutti, että se oli ollut vaan unennäköä. Minä pyysin häntä sytyttämään kynttilää, jotta saisin kelloani katsella. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kahtatoista ja oli seisahtunut siihen, ja mikä oli vieläkin kummempaa Stefanon kello oli tehnyt samoin.
Kävin kohti kelloani, Löysin veikkoni hevosen, Panin hevon suitsi suuhun, Siitä nousin ratsahille, Ajoin korskaten kotihin, Karskatellen kartanolle. Merkitty orit. Syötin sykysyn oritta, Talven taaton konkaria, Lesin ohrat, pesin kaurat, Survotin suvirukihit. Läksi orot oikomahan, Kauransyöjä karkomahan; Miepä etsohon orihin, Kujakkisen kuuntelohon, Oron ohjat olkapäällä, Varsan valjahat käessä.
»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti... Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin laidassa ja jonne Antti osasi viedä »Näin minä kelloani vain heittelen ... ja otan ilmasta kiinni! ... sinä et uskaltaisi milloinkaan...! Noin! ... hih!» »Elä ... elä! ... se putoo ... ja särkyy...»
Päivän Sana
Muut Etsivät