United States or Italy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon. Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, sytytä kynttilät! Yöhän nyt on! Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä, ja huoneessa oli aivan valoisa.
Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet.
Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä.
Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.
Hän aukaisi kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri huutaen: »Valkea on irti!» mutta tulen valo oli jo herättänyt koko talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin.
Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.
Kuluipa muutamia minuutteja. "Gunhild!" Ei vastausta. Useita minuutteja. "Gunhild, Gunhild kulta!" Useita pitkiä minuutteja. Rouva itki. "Gunhild, Gunhild!" Soittokellon kimakka ääni yhtyi rouvan hätähuutoon. Kaikki turhaan. Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään pitsinenäliinalla.
Oli muuan vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista. Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin kelloani. Kello oli yhdeksän.