United States or Tunisia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin! minä en ymmärtänyt asiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni, ja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja tahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa enemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että minäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni onnettomuuden päivänä."
Toisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi sairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun piti lähtemän kotia. Eräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona, sitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä.
Ellei kaihi olisi peittänyt sitä Mimmin silmää, joka oli Sakrikseen päin, joten sen ilme särkyi niin kuin rikkonaisessa kuvastimessa, olisi Sakris nähnyt hänen katseessaan pettymyksen ja suuttumuksen. Mimmin punaiset huulet aukesivat ällistyksestä. Hän lykki kielellään harsoa, joka peitti hänen lihavia huuliaan, ja sanoi: Minä kysyin täällä pykmestaria.
Pudotkoon Kristuksen nimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus." Näin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan luihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten painama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.
Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin! hän näyttää tyyneltä, mutta hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä, silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä.
Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla. Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä valkonen kaihi.
Nyt kaihi jo metsän silmän Ikipäiviksi peittänyt on, Tuo kuollut ja kiilloton pinta On saaliina sammalikon. Oli orava latvassa kuusen, Alas katseli vaieten, Näki jäntevän, kaunihin hirven, Joka käyskeli ylpeillen. Oli parhain soitimen aika, Oli siksi hän uskalias. Näät viettien mahtava kuohu Kävi suonissa voimakas.
Toisessa silmässä on valkonen kaihi. Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä, mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin.
Miksi heitin heimon kannat, vierin maalle vierahalle, heitin heljät heinärannat, punapurret rannan alle? Outo tääll' on urhon olla, korpi kolkko, kansa karu, kaihi eessä auringolla, soi ei kannel eikä taru, eipä kaiu hemme helske rantamilla rahkasoiden, kaikuu täällä miekan melske, tanhujuoksut tapparoiden.
Tosin ovat silmäni olleet heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin. Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.