Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen.
"Antaa pojan olla rauhassa", puheli ylimääräinen professori, ja hänen äänensä ilmaisi jotakuinkin hänen sydämensä ajatukset, jotka sillä hetkellä kuuluivat näin: "Siinä nyt näette, millaiseen epätoivoon poika parka on joutunut, kun häntä pidetään sopimattomalla alalla". Ja pikku-veli sai olla rauhassa koko illan ja koko yön, eikä tullut unta hänen silmiinsä sinä yönä.
Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä. Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä, punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa. Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin kiireesti.
Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa, vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki synnintunnustuksen alusta loppuun saakka.
Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa, niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan ja sillä välin pärisi rumpu.
Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla. Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista laulua.
Jotakuinkin. Päästäkää minua vinnille katsomaan. Voi, eihän siellä ole kuin romua. Semmoista juuri tahdonkin. Semmoista, jolle ette itse pane mitään arvoa ja josta luulette, ettei kukaan anna penniäkään. Mutta ihan totta Olkaa vaiti, kyllä minä tiedän. Sanokaa vaan tytöllenne, että tulee viemään minua. Rouvaa taaskin hytkähytti.
En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta.
»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla tulisi sentään vähän helpommaksi.» »Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?» »Niin, eiköhän?» Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin luonnollisesti. Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia.
Se heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto; milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin. Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen.
Päivän Sana
Muut Etsivät