Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa: Ei hän itkenyt tupoa, Eikä aittoa halannut; Itki tuttua tuvassa, Aitallista armastansa.
Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka purskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman lasilla kylmää vettä.
Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien paljoa suorempana kuin ennen.
Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä. Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän keskustelun aluksi: Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.
Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun, tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan puhunut hänen kanssaan! Hm?
»Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi. »Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun. »Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista ruikutusta.» »Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän. Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.
Nämä isänsä viimeiset sanat säikäyttivät Mariaa niin, että hän hyrähti katkeraan itkuun, aavistaen mitä pahinta, sillä ensi kerran sai hän kokea isänsä kovuutta. Näin toteutui Kaarlon epäilys siihen nähden, mitä hän oli Marialle rannalla arvellut. Elämä kävi entistä ikävämmäksi.
Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada sanaa sanotuksi. "Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta! Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen!
Jollakin aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä... Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun. Waimo-parka! Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle. Waimo parka! Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt.
Vilma Aarnio oli käynyt vallan punaiseksi ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Tuo loukkaus Annaa kohtaan hänen tähtensä oli vallan kuulumatonta. Ja Anna saattoi vielä luulla häntä niin halpamaiseksi että Vilman ääni vapisi pidätetystä itkusta, kun hän riensi Annan luo sanoen: "Neiti Hemmer rakas neiti Hemmer ettehän uskone että minä että minä "
Päivän Sana
Muut Etsivät