United States or Turkey ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja se repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia mistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen mieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat sieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.
Anna istui vielä valveillaan pienessä kamarissansa; hänen ajatuksensa olivat kovin levottomat. Ihmisen sydän on meren kaltainen: se aaltoilee, myrskyn jo hiljettyä, vielä ison aikaa peräänpäin. Annan sielu taisteli kovan taistelun; väliin juoksi katkeria kyyneleitä alas pitkin hänen poskiansa, väliin taas hymyilivät huulensa semmoisesta tytyväisyydestä, jommoisen ainoastaan sisällinen ilo saattaa vaikuttaa, kuin sydän on täynnä puhtaita, viattomia tuntoja. Häntä itketti muisto isänsä kovasta kohtelemisesta, häntä kamotti ajatus, että hän joskus tästä lähin saattaisi esittelemisensä täyteen. Vaan häntä ilahutti se, että hän tänään oli voittanut, ja hän toivoi vielä tästäkin lähin saattavansa voiton pitää. Tässä mieli-alassa hän otti kirjan ja rupesi lukemaan. Se oli Runeberin runot, jotka oli saanut Kustaalta, ja väliäkuin itsestään aukeni hänen eteensä paikka, jossa runomitassa kauniisti kerrotaan seuraava tapaus: "Tyttö oli äiti-vainajaltansa saanut muistoksi timanteilla ja helmillä koristetun, kallis-arvoisen soljen. Nyt tuli hänelle kaksi kosioitsiaa; toinen heistä oli muhkea, reipas ja rikas, vaan hän mieli ainoastaan tytön solkea; toinen taas oli ujo ja köyhä, vaan hänen sydämensä paloi rakkaudesta tyttöä itseä kohtaan.
Hän olisi tahtonut kiittää sillä hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta ja jotakin muutakin tunnetta, joka oli hänelle niin outo, ettei hän edes tietänyt sille nimeä se oli nimittäin nöyryyttä. Mutta mielenliikutus oli tehnyt hänet niin heikoksi, ettei hän jaksanut lausua sanaakaan. Hän kiitti siis vain silmillään, joista loisti ilo ja onni.
Niin, muisto hautoja haipuvain Vain kastaos kyyneleillä, Ja vapaus varjoa olkoon vain, Mutt' ilo on osana meillä. Tule, solmios ilolle seppelehet, Ilon ruusu on kukista armain, Sen taattomme meille on suonehet Varaks huolten vuosien varmain.
Grégoire kääntyi sisaruksiin ja sanoi leikillisellä äänellä: "Ja nyt pyydän minä teitä, Gervais ja Claire, että te annatte rosvota itseänne. On kysymys koko perheen rauhasta. Tehkää apelleni se viimeinen ilo, että hän saa uskoa olleensa itse aina oikeassa ja että me emme koskaan ole olleet muuta kuin hölmöjä!" "Mielellämme, hän saa rahaa niin paljon kuin tahtoo", vastasi Gervais nauraen.
Mutta kun näki hänen loistavan iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.
Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te, missis.
Mutta osasivatpa nuo ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä". Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa, vihollisessa kaupungissa.
Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa", kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta miten tyhjältä hänestä tuntui kaikki!
"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."