United States or Austria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja »herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka tuntui olevan levoton kovin.
Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet murheesta mitään. Heikura vetäisi muutamia savuja. »Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi. Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.» Mari itki. »Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?» »Kumma paikka!
Aamusilla hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää. Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin suinkin vaan unta sai.
»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin... Liekö tässä mitään toivoa parannuksesta?» Hän katsoi lääkäriin. »Kuinka niin?» »Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne rupea tuota kuuntelemaan.» Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen: »Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?
»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.» Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli. »Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.» »Palakoon sitten.» Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, valmiina pian jatkamaan unta. »Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen päälleen.
Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai jättäisivätkö aamuun. »Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.» »Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri. »Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan taas.»
Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut. Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan hetken tuloa.
Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin kuin pikipäin käväisi ulkona.
»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», tiesi Holpainen kertoa. »Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, minkä voivat, kyllä kosto koituu.»
»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...» hän uikutti valittavalla äänellä. »Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada häntä esiin. »Pois, pois, pois...» »Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, »menemme katselemaan kaupunkia».