Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. heinäkuuta 2025
Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä, hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi. "Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini! rakastatko sinä minua?" Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.
Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.
Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti kummastuksesta; olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä mitä suloisin pikku ravintolan emäntä olihan hän ihkasen elävänä hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään siltä ainakin näytti ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa «Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin iloisetkin, jos «esine» yksi pitojen tärkeimmistä syistä olisi voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He «varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria medevivaunuissa.
Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.
Hän otti miekkani, minä nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa anteeksi?
Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi mukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle osoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut kristityt.
«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa lausuen: «Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään. Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.» «Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän siunaustansa!»
On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä, kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu kuningatar miltei aina.
Saita hän ei saa olla ... eikä sydäntä vailla. Kyllä minä ylöspitää tuon köyhän orvon, jolta vanhemmatkin ovat hukkuneet. Sakris ajatteli, että kaunis Nelma oli niin avuton ja yksin. Todellisestakin hellyydestä hersyi pari kyyneltä hänen silmäkoloihinsa...
Ja nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö häntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen harras yksimielisyys. D'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä. Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea tuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.
Päivän Sana
Muut Etsivät