Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Vielä kerran tahtoi hän nähdä äitivainajansa haudan. Hän pistäysi Helsingin pitäjän hautuumaalle. Täälläkin oli osaksi väistynyt entisyys. Uusia ja aina vaan uusia hautoja ja patsaita oli siellä nähtävänä, mutta äitinsä hautaa ja pientä puuristiä etsi turhaan hänen silmänsä. Hän etsi uskollisesti ja vihdoin löysi hän sen poikki katkenneiden joukosta kallellaan kiviaitaa vasten seisomassa.
Ja enkö ennen kansan syntein vuoks Syvästi surren paljon kärsinyt, Ett' usein itkin, tunsin tuskia Ja uhrivalmis olin joka hetki, Kun Herran voima asui lihassani. Nyt sortuneena minut hyljättäis! ENKELI. Suur entisyys ei nykyisyyttä auta. Sun kuolla täytyy taikka pakene Ja Midianin leiri jätä!
He iskivät silmänsä lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa, kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. Mutta katsahtivat he taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin tumma entisyys.
Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta linnusta. Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät politiikka, yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus. Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa sillä pakoa se oli ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta, hänen nuoren rakkautensa tappiosta.
ROOPE. Rauhoitu nyt Hilma ja ole järkevä! Nythän voi kaikki muuttua entiselleen taas. HILMA. Entiselleen? Ei! Entisyys on saavuttamaton. Minä tahtoisin saada kaikki hyväksi taas. Mutta nyt se on liian myöhäistä. Liian myöhäistä kaikki. ROOPE. Myöhäistä? Kuinka niin? Ei hyvä koskaan ole myöhäistä. Luuletko niin? Hyvä ei ole myöhäistä koskaan? Luuletko niin? ROOPE. Minä uskon niin.
Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.
Nainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä. Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli? Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan? Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.
Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors; mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon. Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset.
Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille. Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään. »Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!» Katsahdin ylös.
SANNA. Tuntuupa Kuin liepeessäni kiskois entisyys Mua rattaillensa. HAUSSI.
Päivän Sana
Muut Etsivät