Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Parempia päiviäni, Entistä elantoani. Muin' oli ajat paremmat, Päivät kaikki kaunihimmat, Päivän laskut laupiaammat, Koriammat huomenkoitot. Toisin silloin touko kasvoi, Toisin maa orahan otti. Silloin nousi nuoret heinät, Kun ma nousin nuorukainen; Silloin kasvoi kaikki kaislat, Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä vain ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän yksikin sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut sanovan: »Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!» Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen! Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen.
Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan, vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan. Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en; kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen. Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan, soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan. Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten: tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen?
Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin heitä sovittamaan. Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän emme riitele! Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä. Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani.
Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistossain; kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain. Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. Ilman aikojani käyden joutuin kadun kulmahan, missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan. Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties? Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies.
Mansurin poika karkoitti mielestään nämät ikävät ajatukset. "Miksi ilman aikojani säikyttelen minuani," sanoi hän, "kun viekkaudellani olen pahimman vaaran välttänyt? Eihän varani ole kaikki loppuneet! Pahimmat viholliseni ovat poissa; enkö siis voi päästä muistakin? Elämä on tavara, joka päivä hupeneva; mikä mielettömyys tuhlata sitä joutavissa penkomisissa!
Sysmässä puhutaan jokseenkin puhdasta kirjakieltä. VALTER. Niinkö? Mutta miksi sitten ? KERTTU. Käytin Savon murretta? Ilman vaan aikojani. Se tarttui minuun, kun oleskelin Savossa viime kesänä. Taikka oikeammin, minä rupesin harjoittelemaan sitä oppiakseni. VALTER. Elkää taivaan tähden! KERTTU. Mutta sanokaa, mistä aijoitte minulle puhua. Olen niin levoton VALTER. Levoton?
Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki. Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan. Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan. Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt.
Odottaessani rouva Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli, sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia pumpuli- ja silkkilankoja.
Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen. Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin nukkuvien säännöllinen hengitys enää. Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani. Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.
Päivän Sana
Muut Etsivät