Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. kesäkuuta 2025
Suotta oli hän niin antautunut allemielin ennen aikojaan. Näin oli hän parantuvalla mielialalla kerran, kun Liisa tuli. »No onko sinulla nyt hyviä uutisia?» kysyi Viion leski. Liisa heittäysi hänen kaulaansa ja purkautui hillitsemättömään itkuun. »Lapsi kulta, Liisa kulta! Mikä on? Sano, muuten aavistan kauheita. Mikä on sinua kohdannut, onneton?»
Niin usein viipyi iltakaudet Tannilassa ja söi aina iltasensakin siellä, että sitten aikojaan myöten milloin mieleen juohtui sai palata suoraan yösijalleen. Ja niin, milloin vaan kotitoimiltaan jouti, puitti Jukke aina Tannilaan. Mutta nyt oli jo kolmas ilta kun ei Jukkea näkynyt Tannilassa eikä mitään sanomia ollut kuulunut Vaaralan elämästä.
Ja kun hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa. Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee, niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa.
Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti. Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin, silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta, niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen.
Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan rakkauden loistossa se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet nytkö, kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen päivä heiltä riitelee nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se, mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle elämällensä.
Silloin minä lauloin senkin laulun, joka alkoi näin: Vesillä, vesillä vetten päällä on niin lysti luistaa arvaella aikojaan ja kultoansa muistaa. Illalla, illalla, illan suussa kaiho mieltä kaivaa kaikilla muilla kun kultansa on ja minä olen yksinän' aivan.
Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan... Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan. Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan.
Kurkisti salaa sängyn päällä kytjöttäviä Mantia ja Kaisua, jotka omia aikojaan olivat sinne hiipineet ja kaikkine vaatteineen pyyskähtäneet nukkumaan. Katsahti pientä Mattia, joka uunin vierellä hiljaisuudessa kahmerehti päreen kaistaleen kanssa.
Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.» Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»
»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.» Esteri katsoi häntä pitkään.
Päivän Sana
Muut Etsivät