Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. kesäkuuta 2025
Vähemmän mieltäkiinnittävä on teoksen juoni: kuvaaja pyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaa kertojalle, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen kokonaisvaikutuksen kustannuksella. Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissa Kevät ja takatalvi. Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin.
Rippivieras pitänyt aamuhartaushetken. Onko se ennenkin ollut niin pahana sinulle, se akka? On monestikin, tuossakin on iso aho, josta repi tukat, sanoi tyttö kädellään osoittaen päälakeensa. Kun se isäsi antaa sen sinua repiä? Minkä sille isä taitaa, kiittää kun saa pitää silmät päässään. Miksi et jo ennen ole lähtenyt oman onnesi nojaan.
Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen äitiään ja itseään.
Lähinnä Nietzscheä lienee Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään. Suorasanainen kirjallisuus. Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia on sen rytmillisyys, jota jo Aho runsaasti viljelee ja jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen lennokkaisuutta lähenee.
Kansallisesta realismista ranskalaiseen naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija.
Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas miehen sulki synkkään varjoonsa. Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää.
Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi alan ja pohjoisessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia ilmoja.
Mutta se yksin ei vielä riittäisi Isänmaata niin korkeaan asemaan suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskin Yksin ja Papin rouva käsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita.
Ja hänen seuraava kirjansa Yksin, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki. Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti.
Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, luisumpaa rinnettä, jota kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti, sitten taas väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kulettiin ulommitse aitovarsia pitkin.
Päivän Sana
Muut Etsivät