United States or Sweden ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta. Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla. Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».
Kaunis, uljas oli kuoloon asti rakastunut nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolewainen ihminen olisi saanut kuolemattoman Wellamon neidon syleiltäwäksensä. Minä silmäilin heidän kaswoihinsa; ne näyttiwät olewan niin autuaallisessa ja rauhallisessa hymyssä ja mitenkä lieneekin ollut, mutta heidän suunsa näytti liikkuwan.
Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa.
Matkalla, joka tuli tawattoman pitkä=aikaiseksi, kerrotaan wielä Myhrberg'in tawallisesti wiettäneen aikansa loikkumisella kauas aluksen parsipuita ulommaksi ulottuwan puomi=purjeen ontelossa kuwussa, jossa kyllä mahtoi olla hywä ja mukawa kiikkupaikka, mutta samassa myös jokseenkin läheinen waara laiwan kallistuessa joutua Wellamon neitien sylihin.
Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan.
Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten kulkivat he polkuansa, Ja sanat nää mä kuulin pauhussansa: "Eteenpäin käyvät lapset Wellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa." "Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte."
Päätä huimaa oudon rannalta katsojan, kun nuo terwojen laskijat pitkillä wenheillänsä tulla kiitäwät kosken kowia kuohuja alas. Nuo rohkeat laskijat peittäytywät wäliin koskien kowiin kuohuihin katsojan silmistä, ja kauhistuksella huudahtaa hän, että nyt he meniwät Wellamon utuhelmoihin ikipäiwiksi.
Sopipa jonakuna tyynenä, kauniina kesä-iltana luoda talosta silmänsä ympäristöön, jolloin länteen laskeuva auringon loimo kultasi puiden latvat järven äyräillä ja mäkien nyppylöillä, jolloin sorsaparvet poikueinensa uiskentelivat tyynissä ja peilikirkkaissa, poimuttelevissa ja sinne tänne hajauneissa järven lahdelmissa, jolloin kyntörastas lauleli vainioilla olevissa puissa satasävelisiä laulujaan, jolloin kalaparvet iloissaan pyrähtelivät ja loiskahtelivat järven sinikalvossa Wellamon utuliepehissä, venheessä istuvan onkimiehen ympärillä, joka heistä yhden ja toisen petoksella ketjautti venheensä pohjalle päristelemään, ja jolloin rehoittavat vilja-kasvit hymyilivät kylän viljavainioilla.