United States or Serbia ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Maailman kunnioituksesta ... siitä minä en monta penniä maksa, mutta niitten, joita minä rakastan ... ah, Helena, Piete, olisikohan se mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi, että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään..." "Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää..."
Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä varten luotu. Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?"
Emilia vihitään kotona, ja ainoastaan sukulaisista kutsutaan muutamia. Emilia tahtoo sen ja hänen mieltänsä nyt noudatetaan kaikessa, missä suinkin mahdollista on. Hän sanoo sillä tavalla tehtävän kaikille uhri paroille. Naurettava aatos! Näethän, Piete hyvä, kuinka välttämättömästi sinua täällä tarvitaan. Tosiaankin, me tarvitsemme kaikin puolin sinun apuasi ja neuvoasi.
Sinun osakses, Piete hyvä, tulisi, että aina sopivissa tiloissa lausuisit Algernon'ista jonkun kiitos-lauseen, mikä tehtävä ei suinkaan tule sinulle vaikeaksi. Emilia pitää meitä kaikkia puolueellisina, mutta sinua ei hän epäile ja siksi sinun sanasi paremmin vaikuttaa". Minä hyvin tehtävääni tyydyin, sillä hauskaltahan aina tuntuu, kun hyvällä omalla tunnolla saattaa ihmisiä kiittää.
"Kuules Piete! monta monituista vuotta olen rukoillut ... yöt ja päivät, joka tunti, joka hetki; minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki! ikään kuin kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä, niin on rukous ollut minulle... Minä en rukoile koskaan enään!"
"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä, jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti ainoastaan miellyttävimmät puolensa... Ja kukapa kykenee miehen sydäntä tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä, johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä tuntemaan?
Sen muotoinen, kuin ihmiset useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä? Ah! nöyrin palveliattarenne Tiina Piete Jokapäiväinen. Julian kirje. Helena. Sokea. Emilia. Sulhot.
Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta. Piete hyvä! Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi!
Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä. "Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu taikka nähty? Kuule, Piete!
Sisareni, Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!" "Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".