United States or Russia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa, hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.
Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän. "Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin ilkeitä ihmisiä".
Hän rupee katselemaan Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana oliko hän kipeä. "Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.
Aristippus, purjehtiessaan myrskyssä, osotti pelonmerkkejä. Aristippus vastasi: "Ei ole samantekevä, kumpainenko meistä hukkuu, sinä tai minä." Sattui, että kerran, kun Augustuksen puoliso Livia liikkui Rooman kaduilla, hän näki muutamia nuorukaisia, jotka olivat riisuutuneet ilkosen alasti nauttien kepposestaan.
Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla, niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen vuotta sitten.
Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä ja nosti sitä uhaten. Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli Liviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.
Hän rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä ja murheensa kun hän on läsnä. Eräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten. "Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin tänään Nils Aakremin luo". Livin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta. "Onkohan se mahdollista?
Onnea! muista lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole kukaas Rommanisael sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia, palasi hän samaa tietä kuin oli tullut. "Ho hoo ", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar!
Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm hm yhtä tumma ja musta hänkin oli Aslak nimensä oli. Herra Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei katsellut Liviä. "Ei, sitä hän ei sanonut". "Vai niin älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii.
Hän katseli ympärillensä. Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa. Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta sammui taas.