United States or Denmark ? Vote for the TOP Country of the Week !
Latu oli vaaran rinnettä sinne tänne polvitellen kohonnut yhä korkeammalle ja tuli viimein soikeaan aukeamaan, joka oli kuin tien sija. Sitä seuraten lähti se suoraan ylös, mutta Martista näytti siltä kuin siinä olisi ollut jotakin vanhainkin latujen haamua uuden alla ja vieressä.
Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja muistot muinaiset. Yks mull' on kaunis muisto: kaupunki, linna sen, ja linnan luona puisto niin vanhanaikainen. Ja koulutie ja katu monelle ikävä minulle laulun latu, tie tiedon hilpeä. Mut ettei ikävälle sen muiston sävel soi, nyt siitä kiitos hälle, ken koulun hengen loi.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.
Oman, oman rintas lämpö, eikö niin, riittää sulle, ihmeellinen lintu! Kimppu kukkia akkunalla. Lunta ulkona kaikkialla, lunta nuorta ja valkeaa. Valkea, luminen maa. Punaiset kukkani akkunalla, nurmi on kaikki jo hangen alla. Rannasta rantaan aukeaa valkea luminen maa. Iltahämärässä vasta latu järvenrantaan vie. Aavan selän poikki kulkee luotisuora viittatie.
Yht'äkkiä näytti latu lähtevän varmaan suuntaan viemään. Se oli nyt säännöllisempi ja selvempi, oliko sitten niin, että hiihtäjä oli uupunut sinne tänne reutomasta tai saanut varmaa vihiä siitä, minne oli mentävä. Empimättä seurasi sitä nyt pastori varmana siitä, että pian saavuttaisi toverinsa. Jonkin aikaa jäätä hiihdettyään näki hän maata häämöittävän edestään ja tuli rantaan.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla saavutettavissa. Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle.
Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi, niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli varjellut.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita. Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu?
Hetken aikaa he kuulostivat, mutta ei sieltä mitään kuulunut. Savusta päättäen, jota lakeisesta nousi, oli Panu siellä vast'ikään ollut, mutta sitten nähtävästi poistunut, koska veres latu vei ylös vuorelle. Lähdemme, virkkoi Jorma. Tie oli jyrkkä ja kaitainen, kulkien toinen toistaan suurempien kivien ja kallionlohkareiden lomitse ja tuuheain, maahan saakka ulottuvien kuusenoksien alitse.
Latu nousi siinä maihin ja alkoi taas koukerrella ilman mitään maalia milloin ahoja ja niittyjä myöten, milloin sakean metsän sisässä. Tultuaan kerran ulos metsästä oli hiihtäjä pyörähtänyt takaisin, ja pastori luuli kuulevansa koiran haukkuvan edessään päin, mutta kun hän pysähtyi sitä tarkemmin kuulostamaan, ei mitään kuulunut.