United States or Tokelau ? Vote for the TOP Country of the Week !
Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä, tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä, jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää. Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme, sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin, vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta.
Sisäsaaria kiertäessämme oli suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.
Me, niin, me vaan peräydyimme Porvooseen ja sitte...» »Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi: »Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset, 23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta, annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella.
Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme tuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää pitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten taas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.
sa silloin huomaa, määränpäässä seisot; levätä siell' on aika uupunehen. En vastaa enempää. Tään totta tiedän.» Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin läheltä ääni meille soi: »Kentiesi sit' ennen istahtaa on pakko sinun.» Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme kädellä vasemmalla paaden suuren, jot' emme ennen olleet huomannehet.
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei minun pitäisi poistua sir Henryn luota. Mutta sitten muistin sen kasan papereita ja laskuja, joka oli ollut hänen kirjoituspöydällään. Niiden suhteen en ainakaan voinut häntä auttaa. Myönnyin senvuoksi Stapletonin kutsuun, ja me käännyimme polulle.
Noin kuulin kerrottavan, että keihäs Akilleun ynnä tämän taaton syynä ol' ensin tuskaan, sitten tuskan lohtuun. Nyt selin käännyimme me kiusan laaksoon ja pitkin rantaa, sitä kaartavata, astuimme äänetönnä kumpainenkin. Yö ollut siellä ei, ei myöskään päivä, niin ettei paljon eteen nähdä voinut; ma silloin kuulin torven äänen kovan.
sa silloin huomaa, määränpäässä seisot; levätä siell' on aika uupunehen. En vastaa enempää. Tään totta tiedän.» Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin läheltä ääni meille soi: »Kentiesi sit' ennen istahtaa on pakko sinun.» Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme kädellä vasemmalla paaden suuren, jot' emme ennen olleet huomannehet.
Kun pirtin nurkan taaitse käännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset kasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se katse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista, punakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta. Vanhus parka!
Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden, käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken mainittu joki saa alkunsa.