United States or Angola ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti: »Minä tiedän sen Estlanderin historian. Mutta mikä kerran on tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»
Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän kuitenkin pitää mennä.» »Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan. »Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin.
Mutta jos niin on, ett'ei täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö tähän ehdotukseeni?» »Tyydymme, kyllä me tyydymme!»
Kavaltajille ei minulla ole armoa.» Miihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: »Emme me pyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.» »Vai te», tiuskasi Lybecker, »vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen lisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja kuolla!»
Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain. Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat?
Sen jälkeen olisi ollut helppo koko voimalla käydä Koskensaaressa majailevan vihollisarmeijan kimppuun, varsinkin kun Helsingin edustalle oli tullut ruotsalais-suomalainen sotalaivasto, joka olisi voinut tukkia vihollisen peräytymistien. Mutta tähän järkevään tuumaan ei hänen pelkuruutensa Lybecker suostunut. Näin omin silmin, kuinka kiihtyneenä Armfelt ja muut upseerit tulivat sotaneuvottelusta.
Ihmisen ei pitäisi koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin. Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.
Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!» »Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi: »Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas on poissa vieraassa maassa.»
»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää maansa ja valtakunnan.» Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»