United States or Mali ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän kiroili moista ammattia, jossa semmoisia murha-aseita tarvitsi käyttää ja kehoitteli Fredrikkiä mitä pikemmin uudestaan ryhtymään jaloon kuvain valamis- ja metallityöhön. Fredrik ja hänen kanssaan Reinhold, johon vaan oli niin kovasti sattunut, että kaikki hänen jäsenensä tuntuivat ihan hervottomilta, hiipivät hämärän tultua allapäin kaupunkiin.
Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös, musta...!» Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa. »Musta, musta parka!»
Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa. Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän voinut.
Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Joskus viipyi Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin. Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan. Siten kului taas lähes vuoden päivät.
Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata suurilla saappaillansa. Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.
Kahden puolen tietä oli pisteaitaa, joten pojat eivät uskaltaneet poiketa tiepuoleen, peläten viipyvänsä aidan yli noustessa liika kauan ja siten joutuvansa ahdistajien käsiin. Niin mentiin kylän halki. Seipäät heiluivat. Väki huusi ja kiroili. Tielle sattui kauppias Juntusen poika Vikki ja Pekka Suokkaan poika Tena. He olivat siinä noppakiviä valitsemassa, kun lammaskatras lähestyi.
Kun hän näki Härkämäen isännän tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa Kurkijoelta. "Terveisiä Härkämäestä!" "Onko sine taas nummero viistoista?" "Juu, kyllä minä olen siltä numerolta." "Taas se Jeppe?" "Enhän minä ole Jeppe. Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?" "Tuntteko mine? Ei mine tuntte."
Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa. Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.
Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui taasen metsän hajoitettu haltijalauma. Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti.