United States or San Marino ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla. Valtteri neljännen kerran pulassa. Joka on laiska, varokoon tukkaansa. Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden vanha.
Villi sattui parahiksi Jepen päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä. Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: "kuka lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?" Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki metsään.
Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään. Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle. Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se oli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa.
Päästyään maantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin tein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka sinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä. Hän meni siis sinne. Ulko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi siitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.
"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?" kysyi Härkämäen isäntä, ennenkuin irrotti kouriaan. "Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan asja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran." "Lautakunnanko asia?" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja puristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi. "Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja.
Hän oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli tuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan varmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli jäänyt asia kesken, vaan ei häneltä ei vielä vanhoillaankaan... "Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän niinkuin kehumalla.
Kun hän näki Härkämäen isännän tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa Kurkijoelta. "Terveisiä Härkämäestä!" "Onko sine taas nummero viistoista?" "Juu, kyllä minä olen siltä numerolta." "Taas se Jeppe?" "Enhän minä ole Jeppe. Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?" "Tuntteko mine? Ei mine tuntte."
Jepen kanssa käytiin nyt jokapäivä jahtia ja hankittiin kotkille ruokaa. Mutta syksymmällä, kun maa kävi routaan, eikä Jepen kynnet enää pystyneetkään peltoon, rupesivat kotkatkin kärsimään puutosta. Eräänä päivänä kohosivat ne korkealle ilmaan, kiertelivät vähän aikaa asuntomme ympäri ja lensivät matkoihinsa. Pahin vihapitoni näinä aikoina oli meidän musta kissa.
Eikä ollut vielä yhdessäkään tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun koiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä hengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai surmansa Kainin kädestä. "Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat, Jepen pelastamiseksi.
"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi kirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa." "2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika." "Enhän minä ole sanonut." "Sine valehtele veelä." Taas vonkui piiska. "Koirahan se on, meidän musta Jeppe", huusi Joel vihdoinkin hädissään. "Sine koira, iso koira!