United States or Ukraine ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.
Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä.
Tulkaa nyt vain! Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen. Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä, kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa.
Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli isä ja täti kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään hän kuuli Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle.
Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä. Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä. Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan! Kavaltaja. Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan.
Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen.
Kun useimmilla, jotka muodostavat yllämainitun kartion, vatsa täten on norsunluun-näköisillä suomuilla varustettu, näkee äkkiä yhden irtautuvan joukosta ikäänkuin äkillisen innostuksen valtaamana, kiipeävän liikkumatonta joukkoa pitkin kuvun huippuun saakka ja kiinnittyvän lujasti siihen, sysäten päällään syrjään naapurit, jotka ehkäisevät sen liikkeitä.
Silloin näki Jaana kievarirakennuksesta kiipeävän kärryihin nuoren, siistipukuisen, kiveräviiksisen miehen, pehmeässä huopahatussaan. Hänen sydämensä sylkähti. Eikö se ollut samainen mies, joka Helsingissä oli houkutellut häntä sirkukseen ja jonka takia hän sitten oli tullut turmioon? Ja eikö hänen veljensä Nantta haastellut miehen kanssa? Ei, Jaana ei voinut erehtyä. Sama mies se oli.
Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen kauniin hedelmän.