United States or Gibraltar ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni, vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»
Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.
En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli tapahtuva.
Et sinä minulle hekäise hyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun tulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä. Minun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua silmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten päättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!
Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi. Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien, syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta.
Vihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna. Kas niin, lapset, sanoi ukko, nyt on aika tullut. Hyvästi jääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä! ... Ei, ei! Frans! lisäsi hän, ei niin, ei niin ... ei, älkää itkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla...
En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni sen mielentilan, jossa silloin olin uneksin, että ovi aukeni ja Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista eronhetkeä: Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki. Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin avasin hiuskarvan verran silmänluomiani, ja... Ja tuossa oli suloinen näköhairahdukseni, kaivattuni.