Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. heinäkuuta 2025
Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään.
Hengissä hän tosin koko ajan oli ollut sitä mieltä, että Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin luottaen hän sentään arveli sen onnistuvan. »Parhaimmassa tapauksessa voi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietä.» Mutta aika alkoi jo käydä pitkäksi, ja käytävässä, jonne Chilon piilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herättävä hiljaisuus.
Vinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt kellariin kuun säteitä ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielä yksinään tuikki ovella. Lygia avasi äkkiä silmänsä, laski läpikuultavan kätensä Vinitiuksen käteen ja virkkoi: "Näen sinut ja tiesin, että tulisit." Vinitius vaipui suutelemaan hänen kättään ja painoi sitä otsaansa ja sydäntänsä vastaan.
"Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hän. Mutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja hetkessä leimahti hän ilmi liekkiin. "Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!" huusi hän hampaitaan kiristellen. "Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen ja jatkoi sitten kiireesti: "Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei!
"Minä lähden!" huudahti Poppaea murtuneella äänellä. Petronius hengitti syvään. "Vihdoinkin olen saanut aikaan jotakin!" ajatteli hän. Ja palattuaan Vinitiuksen luokse virkkoi hän: "Rukoile jumalaasi, ettei Lygia kuolisi kuumeeseen, sillä jollei hän kuole, niin suuri vestalitar käskee vapauttaa hänet. Itse Augusta pyytää häntä sitä tekemään."
Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.
"Minä rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan näe meitä: joudu!" Vinitius heräsi kuin unesta: "Kuka olet?" Nainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi: "Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!" "Kuka olet?" toisti Vinitius. "Arvaa!" Ja sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja pusersi käsillään hänen päätään.
Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa kuljetettiin metsänriistaa. Tiellä ja molemmin puolin tietä liikkui kevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempää näyttivät ihmiset, sumun sisästä katsoen, hengiltä. Vinitiuksen silmät riippuivat kiinni Lygian solakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kävi yhä hopeankarvaisemmaksi.
Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää. Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä pakenemalla?
"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä asiassa," puhui Marcus. Nyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta, ja hänen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan kylpyyn. "En edes kysykään, saatko osaksesi vastarakkautta," puheli Petronius, katsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista veistetty.
Päivän Sana
Muut Etsivät