United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi, mahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka vaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi.
"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon kas, tuon kauniin kuvan tuolta ja kannan sille uhreja." Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.
Acte hymyili hellää hymyä ja lausui: "Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin, ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy... Ainoastaan sellainen lapsi kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi.
Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.
"Aristoteles opettaa meille, että sivuseikat ovat uhrattavat pääasiain takia, ja kuningas Priamo sanoi usein, että vanhuus on raskas taakka. Kas, vanhuuden ja onnettomuuksien taakka on jo niin kauan raskaana painanut Glaucuksen hartioita, että kuolema olisi hänelle hyväntekijä. Ja eikö kuolema Senecan mukaan ole pelastus?" "Petroniusta voit pitää narrinasi, mutta et minua. Sano, mitä tahdot?"
Mutta kuolema tuotti heille vain uutta pelkoa eikä mitään hyvää, kun sensijaan tuo lygiläinen jättiläinen ja neito, joka kuin kukkanen oli viskattu vankilan olkiin, kulkivat sitä kohti riemulla, ikäänkuin olisivat kulkeneet onnen portteja kohti. Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista.
Tosin hän ja Ursus nyt olivat ikäänkuin kansan suojeluksen alaisina, ja varmaan olisi noussut aika meteli, jos joku olisi yrittänyt satuttaa kättänsä heihin, mutta Petronius, joka tunsi kaikkivaltiaan pretorianiprefektin vihan virkeyden, edellytti, että hän yhä koettaisi keksiä joitakin kostokeinoja sisarenpojalle, koskei hän saattanut vahingoittaa suorastaan Petroniusta itseään.
Hän on nuori, tulinen, antelias kuin Kypron vaskikaivokset ja valmis lygiläisen lintunsa takia uhraamaan puolet omaisuudestaan. Kas sellaista minä jo kauan olen hakenut. Täytyy sentään olla varuillaan, sillä nuo hänen kulmakarvojensa rypistykset eivät tiedä hyvää. Voi! sudenpenikat ne tähän aikaan hallitsevat maailmaa!... En minä sitä Petroniusta pelkäisi.
Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn, mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa, vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään.
Sitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan neuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin. Lygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet joka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi.