Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 21. kesäkuuta 2025
Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se kukkaset esiin. Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle. Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne lemuavat luottamusta parempiin päiviin.
Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa; kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
Suven hertas ja hempeä aika se kestävi hetken vaan, mut ainaiseksi se rinnan voi velloa aaltoamaan. Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen! Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi. Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan; venhoni mä viiman viedä aukealle annan.
Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli?
Ken ei sitä ymmärrä onneton on, sen murtava hyöky on aallokon, sen ampuva ajan on jousi, se kuoleman kulkija on! Te seisotte keskellä keväimen? kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen. V
Puhu tuuli purjehesen anna vauhtia ahava, läikytä alusta länsi, lempi lennätä venettä saaren impien iloihin, kassapäien karkeloihin! Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen. Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan ja kevään nähnyt on loistossaan, kun päivässä aallot päilyi ja tuuloset tuoksui vaan.
Se lakaisi pitkät taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta harmahtavalla hangella juoksi valkeanvirisevä aalto. Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa huoahteleva metsä.
Hän oli hänkin tehty siltä varalta. Viime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se suurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt pohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei erottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten hautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen.
Onneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella. Kun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta kulkiessa melkein näin: »On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin saloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä voisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa.
Niin se on, minä olen ollut pöllö, kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."
Päivän Sana
Muut Etsivät