Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan yhdessä. Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. Toini koetti hymyillä. Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja sukulaisuudesta. Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan. Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.
Hän nousi ja meni parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen. Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua. Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. Olsen piti hänen kättään omassaan. Minä en voi sanoa, mitä Te olette antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu läpi elämän.
Neiti Toll puristi Toinin kättä. Sydänsuru on sellainen sairas lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. Mutta kun tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, silloin. Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. Olen aina Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei saanut puhua.
Mutta minä, poloinen, olen ijäisesti onneton. TOINI. Onneton? Te, herra Hellstén? Miksi niin jos saan luvan kysyä? HEIKKI. Minä rakastan teitä, neiti Sidensnöre, rakastan ilman toivoa. TOINI. Oi ilman toivoa mistä sen tiedätte? HEIKKI. Te olette rikas, minä vaan köyhä konttoristi. TOINI. Onko siis rikkauteni esteenä teidän rakkaudellenne? HEIKKI. Voittamattomana esteenä.
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.» »Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa.
Ja nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon. HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne. TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki Amelie . Perhana, noita naisia! Millä nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? KAUPPANEUVOS. En suostu, en!
Toini oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja lintujen iloliverrykseen. Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan. Toini huokasi.
Olihan nyt matkan ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan. Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa.
Elämä kysyy aina voimia sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä voimaa. Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle. Sitte he lähtivät vaunun edustalle. Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta. Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava katse seuraa teitä. Kiitoksia!
Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen? Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia. Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa. Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen hänet.
Päivän Sana
Muut Etsivät