United States or Portugal ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi leviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä sydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: »Voi toki!... Voi maailmaa synnin tähden!» Isäntä tuli ensimmäiseksi kotiin.
Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut eikäpä mahtaisi vastakaan tulla ... ei kuin tämän yhden kerran ... ja nyt se oli tulossa ... ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen väräjämään... Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt. Ja nyt sitä oltiin siinä!...
HILLERI. Eikö ole enää muita taskuja? Ei ole näissä. HILLERI. Tavallisesti seinistä tarttuu vaatteisiin ikäviä. Mikä haju! Rouva Danell! HILLERI. Sitähän minäkin! HURMERINTA. Sanoiko Rouva Danell Hillerille mitään, kun veitte hänelle minun kirjeeni? HILLERI. Paineli vain sydänalaansa. HURMERINTA. Kuulkaa, Hilleri.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi, ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin käännettyinä.
Kun tyttö sai puheensa takaisin, kertoi hän: Eilen aamulla lähti noustuaan jaloittelemaan ... kirkolle päin meni ... niin toi Rampa-Riitan äiti sanan, että rouva kuolee... Minä sinne juoksemaan, niin oli harjun rinteeseen lyykähtänyt polulle, joka lähtee viemään suurille saloille ... ruikutti ja sydänalaansa piteli ... minä juoksin miehiä hakemaan ja kannettiin kotiin.
Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen. Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa. Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille.
Emäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla voivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan, Maatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä huutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua yön kaamean valoisaan ilmaan.
Isäntä vei tulijat suoraan emännän kamariin. Siellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan kyljellään, kasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet rinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen.
Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: "Nyt minä kuolen, Ottilie!... Sano terveisiä Rejer'ille!" Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen ajatuksiinsakaan!
Parempi sille olisi ollut, jos puukon sydänalaansa iskitte. Lähti siltä nyt halu. Kun Marja sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä äitelyyttä tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten.