Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. lokakuuta 2025
Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää niille armoa tosin turhaan kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain.
Me rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme, mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet ... tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän teki ristiinnaulitsijoilleen ... tuota, jota en voi sanoin selittää, joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi ... aavistus kokonaisesta, täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä ... vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta... Ah, veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani ... mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin ... oi, veljeni, jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa hänen poikansa kautta..."
Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta, mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin erinomaisella todennäköisyydellä.
Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi. Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä. Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu.
"Oi, me huomaamme kyllä että te olette tavanneet ystäviänne, ja me olemme kaikkina näinä päivinä tunteneet, että te ennen pitkää tulette jättämään meidät." "Kuka teille sen on sanonut?" Stanley kysyi hymyillen sille katkeruudelle, joka selvään näkyi heidän kasvoissaan. "Meidän sydämemme, ja ne ovat hyvin raskaat." "Ah! Ilahuttaisiko se teitä, jos minä seuraisin mukananne Sansibariin?"
Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme kaikki sen luokse, joka on kerran meidän sydämemme ottanut. Me luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan.
»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.» »Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon tavan heittäneet.» »Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, niinpian kuin vyyhti on lopussa.»
Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme. P
Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko! tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa; mutta pidä se vielä salassa". Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti horjuvin askelin kotiinsa päin. "Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi Kalle.
"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme kuuluvat ikuisesti toisilleen? "Mitä olen ilman rakkauttasi? "Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties voin luopua tästä naisesta. "Te ette todellakaan tiedä, mitä teette", sanoi hän Tejalle ja Hildebrandille.
Päivän Sana
Muut Etsivät