Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 13. lokakuuta 2025
Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu muuta kuin emäntää. Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan! Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin, että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.
Sinä olit mennyt ja minä olin jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli minustakin, kuin olisikin se vain siitä riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole.
Ei, sanoi Bertelsköld, juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi.
Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta hänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen keskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti ja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä.
Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän väliltään katkenneet. Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja surumielisesti. Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.
Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta rajattomia myöskin muilta ihmisiltä. Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.
"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?" Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa.
Hermina nosti vaatteen akkunan edestä pois ja nyt levisi täysi päivän valo huoneesen ja kirjoitus-pöydän päällä olevan taulun ympärille. "Tämä oli hänen viimeinen työnsä", sanoi hän surumielisesti, "sitten otti sallima siveltimen hänen kädestään äkkiä, ja iki-päiviksi! Kuva osoitti hempeätä naisen päätä, täynnänsä viattomuutta, immellisyyttä ja ihanuutta.
Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi puoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti, niin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä silmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä iltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli ollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.
Eikä sinulla ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen ihminen isäni valtakunnassa. Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut: En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä kuulua kauneuttasi.
Päivän Sana
Muut Etsivät