Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Ruhtinatar pehkolle nyt äkin rienti, Taitti ruusun kaunihimman, Vanha sankari hän vitkaan häntä seuras, Taitti kukan, minkä sattui.
Kotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli huomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli luonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla nainen ruusun kanssa hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin se, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.
Kaikki seudun nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin täynnä hedelmiä. Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty.
Huuto kuului huikeimpi Kansan kauhean seassa, Vaan ei joukossa Jumalan Pääse murhaaja majahan: Ukset viskottu verellä, Punaisella pihtipielet, Ruusun karvalla karitsan. Muistoksi tämen imehen Juhla säätty juutalaisten, Joka vuonna uudistettu: Syötä kansassa karitsa, Pääsiäisnä puhdas lammas. Luku VII. Jesuksen valmistuksesta piinahansa, pääsiäislampaan syömisestä.
"Kiitoksia, nyt olen kohta taas niin terve, että voin ryhtyä työhöni." "Sehän oli hauskaa." Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä. kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa nauhoja. Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno kukkanen kädessä.
Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävät siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näät ja halaviston Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston hämärässä, Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. Kenpä poimasee tän ruusun?
Juuri ruusua tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla koukkusormillaan oi, niin armottomasti, niin kovasti! ja huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi itselleen.
Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa. Hänkin aikoi lähteä ryöstämään. Mutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin. Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön haudan ääressä.
Lunta tuiskuaa, Valkoisna on maa. Tuisku on myös tunnossani, Mutta valkene ei maailmani. Lunta tuiskuaa, Lunta valkeaa. Mutta kerran kevät koittaa, Luonto herää, suvilinnut soittaa. Mutta minulle, Tuiskuin lapselle, Vieläkö, oi, koittaa kevät, Lumen alta ruusun' elpynevät? Tahdon toivoa! Tahdon taistella! Kalpani taas käteen, esiin, Vaikk' ois matka hornan peikkoin pesiin!
Yö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. Silloin lensi siunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa kärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa aidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman sen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara.
Päivän Sana
Muut Etsivät