United States or Aruba ? Vote for the TOP Country of the Week !
Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas kaksinkertaisella voimalla ylös. Ettet sinäkään tullut väliin! Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni! Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään. Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä. En.
Rejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet ruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä muuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!... Hänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään! Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen ... eikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!
Se jyrisi kuin ukkonen, ja koko huonerakennus tutisi, seinät sujahtelivat ja kipeästi ruskivat myrskyn voimasta. Auno ei hirvinnyt mennä ulos, istui vain vavisten Matin kanssa sylikkäin pirtin rahilla povessa polttava ajatus, missä on isä ja mikä hetki on viimeinen, sillä hän uskoi hautautuvansa asuntonsa murskautuvaan pärtöläjään.
No nyt ... vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa painoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi lehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan ja lensivät mahallensa sammalikkoon. Ja ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas jalkeilla.
Toisella kertaa.» Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut tärisivät. Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli? »Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä. Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.
Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen hirsikaski. »No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään. »Eipä hullummaltakaan hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi. Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
Timo tukki nyt laukkuunsa ruokatarpeita pariksi päiväksi, kuten herra oli sanonut, sitoi laukun selkäänsä ja sanoi: Mitäpäs muuta kuin tie eteen ja keppi käteen. Timo lähti työntymään metsään. Kun herra tiesi, mitä kohti oli kuljettava, kiirehti hän Timon edelle ja lähti ikäänkun vihassa astua heittelemään. Risut ruskivat vain menijäin jaloissa.
Luihin ja ytimiin olivat häneen papin sanat tunkeneet. Hän oli kuin lamautunut niiden painon alle. Tähän saakka oli hänen isänsä hänestä ollut voimakkain, mahtavin mies maailmassa. Nyt oli hänestä, kuin olisi isä voitettu, nujerrettu, niinkuin hän tuolla peloitettuna pakenisi sitä pahaa, mitä oli tehnyt. Entä jos se pappi koko markkinaväen heidän jälkeensä ajaa? Häntä peloitti niin, että jalkaa herpaisi, ja hän luuli muidenkin pelkäävän, kun niin tuimasti hiihtivät, isän kaikista enimmin, jota ei näkynyt kuin vilahdukselta suurimmilla aukeilla. Myrsky kiihtyi, hongat ruskivat, metsä möyrysi. Se ei tulekaan itse, lähettää henkensä ja haltijansa... Miksei minua ole kastettu, etteivät perkeleet ja paholaiset mitään mahtaisi?... Suksen jäljen nietosti umpeen, yhä vaikeampi oli Joukon sitä seurata. Suuria lumipalloja putoili puista hänen ympärilleen, milloin eteen milloin taakse, milloin aivan suksien kannoille. Kun ennättäisi Rajavaaran turviin, joka on pyhä paikka, hyväin haltijain asumus, siellä eivät mitään mahtaisi! Ne ottavat hänet, kun eivät isää tavoita. Hän huusi, mutta ei kukaan vastannut. Silloin oli hän kuulevinaan niinkuin susien ulvontaa takaansa korvesta. Tultuaan suolle luuli hän näkevänsä niitä laumoittain istumassa petäjäin takana. Hän koetti rauhoittua, muistaa jotakin taikaa, niinkuin isä oli neuvonut siltä varalta, että metsä alkaisi peittää. Ei muistanut mitään ja ponnisti kaikki voimansa. Kohta huomasi hän ei enää tietävänsä, minne hiihti.
Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä. Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua.
Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen varret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni vain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: »Leppimäellä palaa!» Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin kulki kiljuen kaikissa huoneissa: »Leppimäellä palaa! Leppimäellä palaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!»