United States or Venezuela ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Te olette tainneet elämässänne kokea monta kowaa tässä talossa?" lausuin wiimein taas kysywäisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien puhetta. "On, monta kowaa on koettu, mutta waikka kokee, eipä hylkää herra!" lausui ukko wakawasti, josta kuulin että hän on lukenut taikka kuullut jolloinkin Runebergin 'Saarijärwen Paawon. "Mistä te sen lauseen olette kuulleet?" kysyin häneltä pikaisesti.
Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä. Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä montakaan. »Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee Muttinen.
Kuvaava tässä suhteessa on tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelma Scipio Africanus, jonka runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin juhlallisimman »vänrikin» Döbeln Juuttaalla.
Näiden rivien kirjoittamiseen on antanut aihetta toivo, että nykyään elävälle sukupolvelle valmistettaisiin ilo omistaa Fredrika Runebergin muistolle kiitollinen ihailu ja rakkaus. Ihmisen elämä on niinkuin hiekkajyvänen miljoonien muiden joukossa. Kuinka helposti se unhottuu?
Jos kerran oli kysymys vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä.
Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie ikävöi häntä päivän joka hetkenä.
Ei voitu elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan polven mieliä innostamaan.
Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin vartioitu», sanoo hän.
Oli jo ehtinyt valita siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne äiti. Mitä kirjaa sinä luet, Elli? Se on Runebergin »Hanna». Näytäs ... eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi näitä kirjoja lukea. Ei tämä ole mikään romaani. Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta? Enkö minä sitten saa tätä enää lukea? En minä tahtoisi, että sinä lukisit.
Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja sävy.