United States or Serbia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Neito Rachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä, virran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne tunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni hyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa jylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina!
VARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas, lausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo murhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. ANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito! RACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani. ANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.
VARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme kohtaan. CLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä. VARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei yhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja sillon vaikenee ritarikin povessani. Minä saatan hänen tänne oikein nuorenmiehen kohteliaalla tavalla. CLAUDIO. Kuinka murheellista!
Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin kaivettakoon myös Rachelin hauta. MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö! RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis, saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden surmaani.
CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy tervehtimään heitä.
»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.» »Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.» Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta. En ikävä kyllä ollut päässyt vielä alkuunkaan!
GIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän suuri salaisuus. CANZIO. Mene! Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin tykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja huomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat.
Tällaisista asioista seison kernaasti matkanpäässä. CANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä? Mutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan lapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon. Hänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää, mua vaivaa ijankaikkisesti.