Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. kesäkuuta 2025
"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori, voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä, tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"
"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan sanoakseen jotakin. Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen ja sanoi ystävällisesti: "Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule oikeen hyvin."
Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "
Annas kun koperoin. TILTA. Ei tällaiset telhot hevin sytykään. Antakaa iso kasa! KAISA. Tuossa on, kyllä noilla viriää. Pane pesä oikeen täyteen. TILTA. Saunaksi kai tämä nyt sitten pitäisi lämmittää! Saisittekin mennä pesään maata, kun olette noin viluinen.
Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä oikeen kuvaamaan.
Jos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti huomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan tuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen sydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne pitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan ei hän katso vielä soveliaan olevan.
Olle tulee kyllä, sen tiedän varmaan. Siinä sinulla on oikeen, Elsa! rakkahin Elsa! huusi ilonen ääni hänen takanansa. Elsa hyppäsi ylös, ja kas siinä seisoi hänen edessään eräs herra, mustalla tukalla ja huuliparralla, hienoilla vaatteilla ja iloisilla silmillä. Hän kurotti molemmat kätensä Elsaa kohti, sanoen sydämellisesti: Hyvää päivää, Elsa. Miten sinä olet tullut suureksi ja kauniiksi!
Kankea- ja harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta toivotusta onnesta.
Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"... Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "
"Kaksitoista kyynärää päivässä näin lujaa vaatetta! Kun on ihan kuin tuohta tuo vaate. Sehän on ihan uskomattoman paljon". "Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan poloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat rannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon hidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään".
Päivän Sana
Muut Etsivät