United States or Jamaica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän ilman muuta nousi ja sanoi: »Hyvää yötä!» Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet. »Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...» Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista.
»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee. Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui: »Mutta päästä meitä pahasta.» Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus.
Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.
»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta. »Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.» »Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no.
Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti: »Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.» »Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.
Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli.
»Sanokaa, oletteko myönyt?» »Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa. »Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen. »Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...» »Mitä?» »Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»
»Osaapahan äitini.» Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi: »No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?» »Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»
»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.» »Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski. »No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi: »Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai?
Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata. »Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti. Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten. Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa.