Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !

Päivitetty: 9. heinäkuuta 2025


Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle. Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.

Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa. Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä.

Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää.

»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä. Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään. »Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa supattaen itsekseen. Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva.

Maito piti myödä tarkempaan, niin että ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin: »Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin

Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta. Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.

Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan elää. »Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin iäksi kaikista nikarista.

Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin.

Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä katkeruudeksi. »Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen huoaten. »Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnastatuli keskeyttämään Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari?

Päivän Sana

merilinnan

Muut Etsivät