United States or Lithuania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla kolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin elävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä naisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa valinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli sattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan. "Sepä oli hauska kuulla! sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld."
Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi siellä. Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua sieltä? Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi Liisa. Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta etusijalle! Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin.
Katkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi häneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi sanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän, joka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä kuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla teolla!
Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan. Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon vuoksi joskus ankarasti itseään. Orja, joka kalisteli kahleitaan!
Aisti-ilon hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan. Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan. Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.
Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja i'än ikuinen, Itse otti ontelonsa, Hau'inruotaisen romunsa; Alkoi soitella somasti Kajahella kaunihisti, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä, eikä naista Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei sy'äntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.
»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua, eikö niin?» »No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä. Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?» »Saanpa kyllä.
Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän purskahti itkuun. Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan, oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen omituisuutena.
Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset.